Rooma Shakespearen näytelmissä eli paras puhuja voittakoon!


Äänenne! Ääntenne tähden olen taistellut,
ääntenne tähden vartioinut; ääntenne tähden kannan
haavojani, yli kahta tusinaa, kolme kertaa kuusi
taistelua
olen nähnyt, tai kuullut puhuttavan, ääntenne tähden
tehnyt kaikenlaista, yhtä vähemmän, toista enemmän.
Äänenne! Sillä tosiaankin tahdon konsuliksi.
- Coriolanus

Miten tavoitetaan kansan suosio; miten se saadaan ja pidetään, kas siinä pulmia. Tätä pohditaan nykyään ja sitä pohdittiin antiikin Roomassa. Näytelmäkirjailija, runoilija, näyttelijä William Shakespeare (1564–1616) olisi tiennyt miten. Hänen näytelmiensä hieno henkilökuvaus, upeat vuoropuhelut, kieli ja draaman kaari ovat kiehtoneet ihmisiä läpi vuosisatojen.

Yksin ja yhdessä kirjoittajakumppaniensa kanssa Shakespeare kirjoitti komedioita, historiallisia näytelmiä ja tragedioita. Tragedioista neljä hän sijoitti antiikin Roomaan, ajallisesti ja maantieteellisesti kauas omasta nykyhetkestään. Tälle oli syynsä.

Shakespearen nuoruusvuosien aikana Englanti oli melkoisessa muutoksen tilassa. Muun Euroopan tapaan se oli kurottautumassa vanhasta maailmasta uuteen maailmaan, keskiajasta moderniin; uusia mantereita löydettiin, vallitseva maailmakuva oli murenemassa ja maa lakkasi olemasta kaiken keskipiste. Lisäksi uskonto vaihtui kivuliaasti mutta väistämättä katolilaisuudesta protestantismiin. Hallitsijan valtaoikeuksia haastettiin ja siihen vastattiin.

Kotimaan politiikassa päivänpolttavia aiheita olivat kuninkaan oikeudet veroihin, sekä kansalaisten oikeudet aidattomien yhteismaiden viljelyyn, ne kun olivat uhattuina nousevan villateollisuuden ja kasvavan lammastarhauksen vuoksi. Kuninkaalliset oikeudet säädettiin enimmäkseen toki parlamentaarisesti, mutta kansalaisten kapinat kukistettiin vielä toistaiseksi hyvin verisesti.

Shakespeare eli kahden hyvin itsevaltiaasti toimivan hallitsijan aikana, ja kansalaisten henki oli hyvin löyhässä. Vuonna 1602 kuollut Elisabet I varsinkin elämänsä loppuvuosina teloitutti kansalaisiaan vallan anastajien pelossa hyvinkin julmasti. Hänen seuraajansa, ääriprotestanttinen Jaakko I, omasta mielestään kuningas Jumalan armosta, tunnettiin muun muassa hirmuisista noitavainoistaan.

Teatterilaitos kehittyi ja teatterin suosio oli kasvamassa. Kaikessa jouduttiin myös ottamaan huomioon, että hallitsija näki esityksen. Kuningatar Elisabet I kävi paljon teatteriesityksissä, huhun mukaan joskus naamioituneena, ja Jaakko I nimesi Shakespearen ryhmän omakseen. Chambelain’s Menistä King’s Meniksi nimetty teatteriryhmä saattoi luottaa kuninkaan näkevän näytelmänsä ensimmäisten joukossa.

Kummankin Shakespearen aikalaishallitsijan aikana näytelmäkirjailijan oli siis syytä pitää kieli keskellä suuta ja kynä keskellä paperia, jos aikoi tuoda näyttämölle kriittiseksi koettuja yhteiskunnallisia aiheita Ja Shakespearehan toi. Poliittisesti kriittisten tragedioiden tapahtumapaikaksi valittu antiikin Rooma oli näin turvallisen kaukana sekä ajallisesti että maantieteellisesti.

Mistä tiedot näytelmien kirjoittamiseksi sitten tulivat? Keskiajan lopulla uudelleen löydetyt antiikin tarinat tulivat muotiin, niitä ihailtiin ja niiden ajatuskulkuja jäljiteltiin. Sankaritarinoineen, taisteluineen, tasavaltalaisajatuksineen kaikkineen jopa siinä määrin, että eräskin historioitsija arveli että mikään ei ole vahingoittanut englantilaista kuninkaanvaltaa niin paljon kuin latinan ja kreikan opiskelu.

Shakespearen pääasiallinen lähde antiikin aiheisiin oli filosofi, elämäkertakirjailija Plutarkhoksen teos "Kuuluisien miesten elämäkertoja", joka sisälsi sankaritarinoita antiikin Ateenasta ja Roomasta. Sir Thomas North käänsi tekstin englanniksi vuonna 1579, sopivasti Shakespearen ulottuville.

Shakespearen itsensä arvellaan käyneen ainakin joitakin vuosia kotikaupunkinsa Stratfordin Grammar Schoolia, latinakoulua, jossa klassisten kielten lisäksi opetettiin antiikin kirjallisuutta ja puhetaidon tuntemusta. Nuoret miehet lukivat Ovidiusta, Plutarkhosta, kuvauksia taisteluista, tasavallasta ja vapaista miehistä.

Todennäköisesti siis Northin käännöksen ja oman lukeneisuutensa pohjalta Shakespeare loi kolme Rooma-aiheista näytelmää, Julius Caesar 1599, Antonius ja Kleopatra 1607 ja Coriolanus 1608. Neljäs, tai oikeastaan ajallisesti ensimmäinen, Rooma-näytelmä oli Titus Andronicus, jonka henkilöille ei ole suoraa historiallista vastinetta.


Historiasta lainattu juoni ei näytelmissä oikeastaan ollut pääasia, vaan Shakespeare lainasi henkilöitä näytelmän tarpeita varten ja muokkasi osaansa sopivaksi. Ne eivät siten ole historiallisesti tarkkoja kuvauksia, mutta toki tarkkanäköisiä yhteiskunnan ja ihmismielen luotaajia., jotka yhä edelleen puhuttelevat lukijoita ja katsojia .

Titus Andronicuksen koston tie

Titus Andronicus (1590) on nuoren 26-vuotiaan näytelmäkirjailijan veret seisauttavan julma ja verinen tragedia. Näytelmän mittaan koston ja pahuuden toisiaan ruokkiva liitto johtaa yhä vain uuteen kostoon. Puhumalla saatu tulos olisi ehkä ollut rauhallisempi. Sodasta juuri palaavan kenraali Tituksen taistelijan kyvyt eivät kirjailijan mielestä selvästikään päde rauhan aikana.

Näytelmässä Titus menettää kaiken: parikymmentä poikaa taisteluissa ja näitä kostaessa vielä kolmelta pojalta menee henki, yksi kuolee Tituksen oman käden kautta. Tytär kokee vielä velijiään karmeamman kohtalon, ja kuolee lopuksi. Lopussa vastapuolella on kasassa yhtä paljon ruumiita, mutta yhä Titus jatkaa matkaansa Koston luolaan ja menettää myös oman henkensä.

TITUS: Ha, ha, ha!
MARCUS: Miksi naurat? Nyt ei ole naurun aika.

TITUS: Kun minulla ei ole kyyneleitä enää;

sitä paitsi suruhan on vihollinen,

vetiset silmäni se ottaa vangikseen,

ja sokaisee ne liiallisin kyynelin.

Miten sitten löydän tieni Koston luolaan?


Julmuudessaan näytelmä tuntuu suorastaan sodan vastaiselta. Shakespeare, joka koko lapsuutensa ja nuoruutensa oli nähnyt Englannin taistelevan muita maita vastaan ja todistanut myös verisiä kapinoiden kukistamisia omassa maassa, halusi ehkä hätkäyttää aikalaisiaan sodan julmuudella. Vai oliko sittenkin kyse nuoren kirjailijan ”Quentin Tarantino-kaudesta”, kuten näytelmän esipuheen kirjoittaja esitti? Sitä voi vain arvailla, mutta tiedetään, että näytelmä oli erittäin suosittu.
Julius Caesar ja tyrannin murha

Yhteiskunnallisesti kantaaottava Julius Caesar (1599) ohjaa katsojien ajatukset historiallisesti todelliseen tapahtumaan, Caesarin murhaan, Rooman tasavallan loppumisen ja keisarikauden alkamisen aikoihin.

Näytelmässä pohdittu tyrannin kukistamiseen tähtäävän kapinan oikeutus oli kuitenkin ilmeisesti lähtöisin Shakespearen ajan Englannista, jossa tietyillä tahoilla tosissaan pohdittiin, salaa ja hengenlähdön uhalla, miten vanhenevasta tyrannimaisesti hallitsevasta Elisabetista päästäisiin eroon.

Valtion edun ystävänsä edelle pistäneen Brutuksen puhe kansalaisille kertoo kiehtovasti Shakespearen omasta kannasta: kuinka vilpitön Caesaria puukottanut Brutus oli asiassaan ja miten hartaasti hän uskoi sen oikeutukseen. Myös kansa uskoi, ainakin sen hetken, kun Brutus puhui Caesarin kuoleman jälkeen:

BRUTUS: Roomalaiset, kansalaiset ja ystävät, kuulkaa nyt, mitä mi-
nulla on asiaa, ja olkaa hiljaa, että jotain kuulette. Uskokaa
minua minun kunniani kautta ja arvostakaa minun kun-
niaani, jotta uskoisitte. Olkaa kriittiset minua kohtaan vii-
saudessanne ja teroittakaa aistinne, jotta paremmin osaisitte
kritisoida…

Mitä sitten tapahtuu, on opportunismin ja puhetaidon loistava liitto. Valtaa tavoitteleva juonittelun mestari Antonius saa nimittäin myös luvan puhua. Tällä on dramaattiset seuraukset, sillä Antonius kääntääkin puheessaan asiat päälaelleen, omaksi edukseen. Hän ylistää Caesaria, näppärin sanankääntein vihjailee Brutuksen olevan petturi, ja näin suuntaa kansan vihan Brutukseen ja suosion takaisin itselleen.


ANTONIUS: ...En Brutusta vastaan
tahdo puhua, mutta joudun nyt puhumaan asioista joita
en tunne. Te kaikki kerran rakastitte Caesaria ettekä ilman
syytä: mikä teitä siis estää suremasta häntä? Voi arvoste-
lukyky, brutaaliin petoonko se on paennut, ja ihmisiltä
päästä kadonnut äly. Kaikki täytyy kestää. Minun sydäme-
ni on tässä arkussa Caesarin kanssa, enkä voi puhua ennen
kuin takaisin sen saan.

Uusitta ruumiitta tästä ei selvitä. Jo kuolleiden salaliittolaisten lisäksi Brutus syöksyy omaan miekkaansa. Antonius toki taas kääntää toogansa lievettä sen verran, että hävinnyt saa kunniallisen, suorastaan ylistävän hautajaispuheen.

Antonius, Kleopatra ja rakastumisen hinta

Seuraava Rooma-tragedia Antonius ja Kleopatra sai ensiesityksensä vuonna 1607, Elisabetin jo kuoltua ja Jaakko I :n noustua valtaan. Plutarkhoksen kertoma Antoniuksen ja Kleopatran tarina on opettavainen kertomus miehestä, jolle rakastuminen on kohtalokasta: hänen päänsä pehmenee ja taistelukunto heikkenee tunnetuin tuhoisin seurauksin.

Shakespearen kertomana kahden hallitsijan rakkaustarina on kaunis tragedia. Yksi näytelmän kiehtovimmista kohtauksista on Antoniuksen ja Kleopatran lähes jumalallinen kohtaaminen Niilillä, toki vain sivullisen kuvaamana. Aivan lähelle tätä jumalaista tapahtumaa ei lukijoita tai katsojia päästetä. Kertoja-katsojamme sotilas Punaparran silmissä Antonius ei kunnialla selviä sydämen ja aivojen samanaikaisesta käytöstä:


PUNAPARTA: :Näen joka kerran,
miten päällikkömme sydän laajenee,
kun aivot kutistuvat.

Coriolanuksen ongelma

Shakespearen viimeiseksi jääneen Rooma-näytelmän, Coriolanuksen, aiheena on kaunopuheisuuden, suorapuheisuuden ja imartelun kimurantti suhde.

Kansan suosio, aura popularis menetetään, kun näytelmän päähenkilö, ylimys Caius Marcius Coriolanusi ymmärrä, että suosio ei irtoa kansaa avoimesti halveksimalla.

Coriolanus on kasvatettu sotaisaksi suorasuuksi ja tappokoneeksi. Äiti Volumnia ylistää miniälle Coriolanuksen saavutuksia sotakentällä ja pitää perhe-elämän saavutuksia toisarvoisina.

Kun Coriolanus ylimielisyydessään kääntyy koko Roomaa vastaan, äiti joutuu tunnustamaan kaunopuheisuuden voiman pelastaessaan itse pojaltaan hätää kärsivän Rooman


CORIOLANUS: Nyt juuri, niin totta kuin elän,

minä puhun nyt. Jalommilta ystäviltä
pyydän anteeksi. Ja tuo häilyvä ja lemuava sakki,
se kuulkoon tarkkaan, sillä juuri siinä,
etten imartele, se nähköön itsensä. Sanon taas,
että heitä mielistellen lannoitamme
vain vastarinnan lustetta, röyhkeyttä ja kapinaa
valtiota vastaan – no, itsepä ne kynsimme,
kylvimme ja levitimme, kun sekoitimme
heidät itseemme, aatelistoon, jolta
ei puutu hyvettä, ei, eikä valtaa,
paitsi minkä se on luovuttanut kerjäläisille.


Shakespearen voi näytelmiensä rivien välistä lukea kannattaneen ennen kaikkea kaunopuheisuuden, tekstin ja dramatisoinnin voimaa. Hän ei oikeastaan koskaan tarjonnut katsojille selviä ratkaisuja, vaan ennen kaikkea hän esitti kiehtovia ajatuksia. Lopulliset eettiset ja moraaliset ratkaisut jäivät yleisön harkittaviksi.

____________________________________

William Shakespearen kuolemasta on tänä vuonna kulunut 400 vuotta. Näytelmiä esitetään, luetaan ja tutkitaan yhä ympäri maailmaa. Englantilainen Shakespeare-fanien toiviomatkojen kohde, Royal Shakespeare Company esittää keväällä 2017 Rooma-näytelmät sarjana. www.rsc.org.uk/press/releases/royal-shakes...

____________________________________



Lähteet:
- Titus Andronicus, suomentanut Pentti Saaritsa, esipuhe Kuisma Korhonen (WSOY 2009)
- Julius Caesar, suomentanut Jarkko Laine (Enostone 2007)
- Julius Caesar, Jotaarkka Pennanen http://jotaarkka.tarulinna.fi/?page_id=622
- Antosius ja Kleopatra, suomentanut Matti Rossi, esipuhe Jaana Toivari-Viitala (WSOY 2013)
- Coriolanus, suomentanut Lauri Sipari, esipuhe Markku Peltonen (WSOY 2008)


Kuvat
Eero Kukkonen: Colosseumin "sotilaat"
William Shakespeare: Martin Droeshout [Public domain], via Wikimedia Commons
Plutarkhoksen teos: By Plutarch, M. Dacier, Jacob Tonson, et al. - Private Collection of S. Whitehead, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=15...


Kirjoittaja: Eeva Pitkälä, Shakespeareen ihastunut
luonnontieteistä kirjoittava toimittaja.